On mielestäni ilmiselvää, että Ihmebantu on Pasilan ohella ainoa looginen askel suomalaiselle televisiohuumorille ja luulen myös kaikkien aikaansa seuraavien olevan sarjasta tietoisia; sitä katsoessa on kuin kotonaan. Siksi en ole aiemmin kirjoittanut siitä mitään. Mutta kuulin juuri, että sarja on herättänyt jonkin verran närää ja hämmennystä, kun jossain toisessa todellisuudessa elävät ihmiset eivät ymmärrä mistä on kysymys. Esimerkiksi Tommi Korpelan pitkiä monologeja luullaan oikean Tommi Korpelan aidoiksi mielipiteiksi. Lisäksi on plagiaattisyytös, joka pitänee myös kutinsa. 

Ihmebantu tavoittaa ajan audiovisuaalisen tendenssin siinä missä Pasila sanallis-meemillisen satiirisuuden. Bantu tekee toisinaan myös jälkimmäisen, mutta ei niin nuorekkaasti ja ”kadulla olevasti” kuin Pasila. Toisaalta Pasila toistaa enemmän itseään, siinä on huomattavan paljon enemmän löysää ja se on pinnan alla varsin perinteinen, hahmovetoinen sarja. Löysää on myös Bantussa, mutta sarja on vain 7-osainen, minkä lisäksi se on nivelletty hyvin yhtenäiseksi, jopa hieman rihmastomaiseksi (köhh). Jaksot ja sketsit sulavat välähdyksellisesti toisiinsa, mikä muokkaa sarjasta oikeastaan yhden suuren edestakaisen painajaisen. Vahvan jatkuvuuden loi myös Studio Julmahuvi (ja saman porukan Toini ja Heikki Haaman Show ennen sitä), joskin erilaisin keinoin. Ihmebantun taustalta löytyykin - ainakin käsikirjoituskiitosten tasolla - koko Julmahuvi-porukka, vaikka päävastuu on Jani Volasella (joka on myös Pasilan Pöysti…) ja Tommi Korpelalla.

Kesken alkavia sketsejä, omituista ambient-huminaa ja puuroutuvia puheklippejä taustalla, YouTube-videokuvan tasoisia lynchiläisiä välileikkauksia ja mihinkään liittymättömiä hämäriä videoklippejä, englantilaisvaikutteisia sketsejä jotka eivät välttämättä edes pyri naurattamaan, ainoastaan tekemään olon kiusalliseksi tai sietämättömäksi. Tai ehkä Ihmebantun tapauksessa lähinnä hämmentyneeksi; se ei edusta niinkään Office -tyylistä sosiaalisesti sietämättömen tilanteiden rakentamista, vaan surrealistisempaa ja alitajuisempaa levottomuutta, jonka ympäristössä voi tapahtua periaatteessa mitä hyvänsä ja johon voi non sequitureina sulattaa mitä hyvänsä. Samalla periaatteella toimii esimerkiksi moderni kollaasirunous, rap-musiikki ja internet-huumori, joten luulisi tällaisen touhun olevan suomalaisillekin tuttua perustodellisuutta. 

Kalle Kinnunen huomasi, ilmeisesti myös aivan oikein, että Ihmebantu on jonkinlainen kopio englantilaisesta Jam -sarjasta (vuodelta 2000, nerokkaan Chris Morrisin touhuja). Kinnusen juttu kannattaa lukea ihan jo sen vuoksi, että se tuntuisi esittelevän varsin hyvin Jamin, jota en itse ole vielä katsonut, mutta jonka tulen kyllä katsomaan. Jutun ja YouTube -klippien perusteella Ihmebantu on selkeästi Jamista vaikuttunut. Oikeastaan se on käännös: englantilaisesta todellisuudesta suomalaiseen todellisuuteen. Varsinaisesti en ymmärrä Kinnusen närkästystä, sillä tällaisesta lainaamisesta ja toisiin konteksteihin siirtämisestä on kaikessa taiteessa kysymys. Erityisesti juuri kollaasirunoudessa, räpissä ja nettihuumorissa. Joten miksei myös televisiohuumorissa? Sitä paitsi ainakin itseäni jokainen Ihmebantun jakso on huvittanut ja innostanut, eikä suomalaisessa televisiossa ole vastaavaa ennen nähty. Samalla pitänee muistaa, että Studio Julmahuvi teki aikoinaan aivan saman lainatessaan tai jalostaessaan, miten vain, The Day Today -sarjaa, joka on muuten niin ikään Chris Morrisin käsialaa.

Korjaan: ymmärrän kyllä Kinnusen näkemyksen, mutta se nojaa vanhaan, konservatiiviseen ja melko käyttökelvottomaan ajatukseen alkuperäisen pyhyydestä.
 
Tätä lukiessa 7-osaista sarjaa on kaksi osaa jäljellä. Aiemmat jaksot voi katsoa Yle Areenasta, jos tv-lupa on maksettu (sillä ärsyttävänä lisäpiirteenä Areena vaatii tv-lupamaksukoodin K-15 -ohjelmia katsoessa). Joitain jaksoja löytyy myös torrent-trackereilla, jos ei jaksa byrokratiaa ja vanhentuneita lakeja.

DigiFX Interarctiven Harvester jäi aikoinaan - huolimatta ennakkokohusta ja sensuurista muutamissa maissa, Saksassa peli kiellettiin - vähäiselle huomiolle. Nykyään tämä mukavan omituinen seikkailupeli tuntuu olevan melko harvojen tuntema kulttitapaus. Minä olen halunnut pelata Harvesteria aina siitä lähtien kun luin Pelit-lehden arvostelun vuonna 1996, mutta jostain syystä se on aina jäänyt. Windowsissa peli ei sitten toimikaan ilman DOSBoxia (joka vaatii yleensä hieman säätöä, ei tosin paljon, mutta kuitenkin), joten sain tutustuttua vasta nyt.
Harvester oli osa 90-luvun puolivälin bluescreen-villitystä[1], eli pikselimössöisellä videokuvalla kaapatut aidot (joskus tarkoituksellisen huonot, yleensä yksinkertaisesti huonot) näyttelijät koukistelevat tietokoneella tehtyjä taustoja vasten ja operoivat ympäristöä. Välissä on sitten videokuva-animaatioita, joka kuljettaa juonta eteenpäin - joskus niin paljon, että varsinainen peli jää taka-alalle. Harvester ei ole jälkimmäistä osastoa, vaan ihan kelvollinen pelinäkin, jos kohta erityisen kiinnostava se on yleisen hämäryytensä vuoksi.
 

Harvester edustaa tällaista yksinäisyyttä jonkinlaisella sosiaalismoraalisella tasolla: periaatteessa yksikään kaupunkilaisista ei jaa pelihahmon tai pelaajan moraalista tai maailmankatsomuksellista infrastruktuuria, vaan he ovat kaikki huoletta överiksi vedettyjä karikatyyreja. Näin on toki keskimäärin aina, varsinkin seikkailupeleissä (jotka perinteisesti ovat olleet humoristisia), mutta elävä kuva, aidot ihmiset (varsinkin sijoitettuna kömpelösti virtuaalimaailmaan ja nykyvinkkelistä katsoen tökerö ulkoasu ja midi-suuntaan vetävä musiikki) luovat aivan oman todellisuutensa, jossa oleskelu voi olla melko ahdistavaakin.


Tästä eteenpäin lukiessasi peli spoilaantuu armottomasti. Reader discretion is adviced.
 

Hahmot ovat siis ehtaa jenkkiläistä oddball-osastoa: Steven ”äiti” on fasistisella tarmolla asemansa kodinhengettärenä omaksunut kotimamma, joka leipoo tuhansittain pikkuleipiä (ja heittää edelliset roskiin) ja pitää siinä ohessa Steven ”isää” lukittujen ovien takana sänkyyn sidottuna. Öisin leikellään skalpellilla elimiä ja käytetään apuna kumilehmää, sillä kipu on seksiä, kuten tiedetään. Pikkuveli katsoo länkkärihattu päässä mustavalkotelevisiosta cowboy-lastenohjelmaa, jossa teurastetaan intiaaneja (aitoja intiaaneja ja oikeasti, kuten myöhemmin käy ilmi paikallisella tv-studiolla vierailtaessa). Näin tietenkin siksi, koska ”emmehän me muuten asuisi nyt tässä upeassa maassa, opi perusasiat”. Läskin, leveällä junttimurteella puhuvan sheriffin mielestä sängyltä löytynyt verinen pääkallo (jossa on edelleen selkäranka kiinni) ei vaikuta itsemurhalta, koska oman selkärankansa irti vetäminen on pirun hankalaa. Sherriffi järkeileekin, että kyseessä on luonnollinen kuolema, sillä eihän kukaan pysty elämään ilman kalloaan ja selkärankaansa. Se on vain luonnollista. Sheriffin apulainen, surullinen vanha runkkari, (jonka nimi on tietenkin Loomis) käy puolestaan tyhjentämässä lastejaan vankilan patjoihin pienimmänkin virikkeen saatuaan. Lodge-salaseuran portinvartija kommunikoi telepaattisesti hölmöllä kurkkumurinalla. Naapurin hylätyssä talossa elävä vanha nainen kasvattaa ja palvoo ampiaisia (ei mehiläisiä, sillä mehiläiset ovat yleishyödyllisiä, pörröisiä ja ällöttävän symbioottisia hunajatouhuineen, kun taas ampiaset ottavat mitä haluavat ja tappavat[2]), joita yhdessä vaiheessa työntyykin Steven vastasyntyneen pikkusisaren silmämunista ulos (mamma yksinkertaisesti painaa silmät peukalolla takaisin kuoppiinsa). Kaupungin teurastamo on elintärkeä, sillä perustuuhan koko amerikkalainen unelma punaiseen lihaan. Harvestin liha tosin tehdään kissoista (ja luultavasti ihmisistä). Koulussa kuria opetetaan pistämällä pesäpallomailalla aivot paskaksi. Kaupungissa on myös ydinohjustukikohta, jota vartioi alavartalonsa sodassa menettänyt ja kommareita[3] vihaava veteraani. Laukaisunappi on teipattu kätevästi hepun tyngän pinnalle...
 

Tällaista moraalikoodin ohjailua on harjoitettu toki myöhemminkin, erityisesti roolipeleissä, mutta niissä valinta on yleensä pelaajan[5]. Nytkin voi toki valita, mutta jos jonkin näistä teoista jättää tekemättä, ei pelissä pääse eteenpäin. Niinpä pelaaja siis pakotetaan, täysin lineaarisesti, tekemään jatkuvasti pahempia ja pahempia tekoja[6]. Ihastuttavaa ja tietenkin ”melko kyseenalaista”.