Children of Men, eli vuoden ensimmäinen leffareissu
Alfonso Cuarónin dystopiatrilleriä katsoessani päässäni pyöri vain kysymys: "Miksi Helsingin Sanomien Pertti Avola ei pidä tästä elokuvasta?" Varsinkin kun Avola ei näkemystään perustele periaatteessa mitenkään. Muutenkin nykyisiä, astetta "parempia" elokuvia on hauskaa koettaa katsoa mahdollisimman kierosta, vastakarvaisesta, negatiivisesta tai elitistisestä näkövinkkelistä. Sellaisesta, josta kaikki vastarannan kiisket ja (wannabe)toisinajattelijat luultavasti koettavat iskeä. Joskus koetan esimerkiksi ottaa tarkovskilaisen näkökulman (mikä on leffanautinnon kannalta paskempi juttu), joskus ajatella kuten kenties Truffaut ajattelisi, joskus katsoa puhtaan moraalispoliittisesti kuten gyno-Markku Soikkeli. Luonnollisestikaan en tiedä (saati välitä) osuvatko eläytymiseni lähellekään alkuperäisiä katsomuksia, mutta se kertoo minulle erilaisista tavoista kokea.

Avola unohtui kuitenkin varsin nopsasti, sillä heti ensimmäisestä kohtauksesta näkee, että Children of Men on visuaalisesti helvetin hyvin rakennettu. Pitkä, käsivarakameralla kuvattu kohtaus seuraa päähenkilöä ensin edestä, jää sitten taakse josta taas hakeutuu eteen. Siinä samassa päähenkilön selän takana räjähtää baari spielbergmäisen fyysisesti. Tiedätte kyllä mitä on spielbergmäinen räjähtäminen, jos olette katsoneet Saving Private Ryanin, Munichin tai War of the Worldsin. Elokuva taitaa muutenkin olla aika raskaasti velkaa Spielbergin viime vuosien elokuville.

Seuraavaksi huomaan, että nyt on kysymys melkoisesta kulttuuriviittausten ristitulesta ja gimmick-symbolismien kutomisesta elokuvaan, joten asennoidun katsomaan tarkasti ja ulkokohtaisesti. Ohjaaja Cuarón edustaa juuri sitä 60-70-luvuilla syntyneiden ohjaajien postmodernia sukupolvea, joka haluaa jokaisessa kuvassaan osoittaa kunnioitustaan perinteelle ja idoleilleen, joka koettaa tehdä viittauksista ja piilotetuista "pääsiäismunista" itseisarvoja. Pop-sulatusuunissa kasvaneena minun on mahdotonta sanoa, pidänkö tätä hyvänä vai huonona asiana. Voin vain kehräten nauttia, kun tunnistan taustalla soivat biisit ja bongailla trivialiteetteja. Okei,  jos kerran kyseessä on tulevaisuuden fasismiin taipuva dystopia ja paikkana on Englanti, niin mikäs sen "osuvampaa" kuin pistää musiikiksi Pink Floydia ja In the Court of the Crimson King. Taidetta muista, tuhoutuneista maista keräilevä galleristi on pelastanut Michelangelon Daavidin ja hänen ruokailusalinsa seinällä on Guernica. Harmaalla taivaalla näkyy leijuva suuri porsaskuumailmapallo, joka on jo niin ilmiselvä lisätty yksityiskohta, ettei se voi olla kuin viite, vaikken sitä tunnistakaan. Kaveri sen leffan jälkeen vahvisti: viittasi Pink Floydin Animalsiin.

Kohtaus on tavallaan täysin turha lisä elokuvassa, sillä se koettaa vain hieroa katsojan naamaan scifististä lisäkettä tyyliin "ajattele, jos kaikki maailman taide tuhoutuisi ja kukaan ei muistaisi sitä enää ikinä, mutta täällä se on vielä minun hallussani ja minä arvostan sitä". Toisaalta ei se haitannutkaan. En usko esimerkiksi David Mametin oppeja.

Mametista puheen ollen on kuitenkin pakko kiinnittää saman tien huomiota toiseen kohtaukseen, joka on mallia "nyt valotamme päähenkilöiden traagista taustaa tarinalla heidän menneisyydestään". Tätä käytäntöä vastaan Mamet on jyrkästi, muistaakseni siksi, että katsojaa ei kiinnosta henkilöiden mahdollinen mennisyys, ainoastaan kahden leikkauksen synnyttämä jännite ja toiminta, jossa henkilö on mukana. Mietin tätä filosofiaa koko kohtauksen ajan. Kieltämättä en osaa sanoa, lisäsiko infopaketti päähenkilön menneisyydestä mitään elokuvalliseen kokemukseeni. Tuollainen samastuminen on omituista, epäilemättä kyseessä on kipupiste ja hieman kyseenalainen väline tehdä elokuvaa.

Ja melko vähän merkitystä henkilöillä onkin, sillä nopeasti alun hienosti (tai ehkä: ammattitaitoisesti) teksturoitu dystopia ja draama vaihtuivat eräänlaiseen vuoristoratasimulaatioon. Tämä ei ole missään nimessä negatiivinen asia, onpahan vain erilainen (ja mielestäni huomattavan elokuvallinen) keino kuljettaa katsojaa. Mieleen tulevat sellaiset tietokonepelit, joita haukutaan pikemminkin interaktiivisiksi elokuviksi kuin peleiksi, koska niissä ei pysty oikein tekemään muuta kuin seuraamaan valmiiksi skriptattua videokuvaa, painamaan silloin tällöin nappia jolloin toiminta jatkuu. Children of Men on hyvin lähellä tällaista, se on kuin katsoisi valmiiksi videoitua, kieltämättä kuvastoltaan monimutkaista ja rikasta, mutta kulkumahdollisuuksiltaan hyvin yksisuuntaista vuoristorataa.

Luulen, että koin katsojana hyvin samankaltaisia tunteita kuin ensimmäisten elokuvien katsojat yi vuosisata sitten: minua päin ei tullut juna, mutta seurasin kymmenen minuuttia yhtäjatkoista otosta, jossa päähenkilö Theo juoksee sotavyöhykkeeksi taantuneessa rauniokaupungissa kun ympärillä räjähtelee ja luodit viuhuvat. Päähenkilöön ei tietenkään osu mitään, mutta päät leviävät seinälle vieressä. Toinen fantastinen kohtaus oli eräs auton sisältä, ajajan ja matkustajien näkövinkkelistä käsivaralla kuvattu kohtaus, jossa ympäröiviltä kukkuloilta vyöryy ensin palava auto kulkulinjalle ja sen jälkeen laumallinen huligaaneja, jotka heittelevät ikkunoihin kiviä, huutavat ja lähtevät juoksemaan peruuttavan auton perään. Samassa kohtauksessa auton ajajaa ammutaan kaulaan ja auton rinnalle ajavan moottoripyörän taival katkaistaan rajusti iskemällä auton ovi sitä päin. Kaikki yhdellä otoksella! Väittäisin, että puhumme aika äärimmäisestä visuaaliskineettisestä samastumisesta, jonka aiheuttama riemun tunne vastaa ehkä pikemminkin huvipuistoa tai benjihyppyä (nämä ovat, tietenkin, vain likiarvoa lähenteleviä esimerkkejä) kuin mitään taiteellista sielunliikettä sinänsä.

Pakko on myös myöntää, etten muista elokuvasta enää hirveästi mitään tätä pintaa syvempää Sanomaa tai Ajatusta, mahdollisesti siksi, etten sellaista lähtenyt hakemaankaan. Vuoristorata-ajelun tarkoitus ei liene aiheuttaa arpia sieluun. Luultavasti jotain sanomaa sinne on tarkoitettu, sanomaa jota en suostu edes mainitsemaan ääneen (sanoma tällaisissa elokuvissa on aina sama, samantekevää, koska se ei kiinnosta minua enkä usko siihen), mikä onkin sitten vähän ongelmallisempi juttu. Se nimittäin leikkaa pikemminkin poliittisen  ja moraalisen keskustelun kuin elokuvataiteen puolelle, mikä aina ärsyttää minua. IMDB:n keskustelupalsta elokuvan tiimoilta on täynnä tällaista "this movie was marxist / left-wing / racist / fascist / dumb / illogical" -keskustelua.

Aivan lopuksi on pakko mainita leffan runsaat, paikoin ihan toimivat, paikoin eittämättä kliseiset Raamattu-alluusiot, jotka monesti ovat yhtä hienovaraisia kuin Ruben Stiller. Tulevaisuuden hedelmättömän maailman ensimmäinen raskaana olevan nainen ties kuinka pitkään aikaan on tummaihoinen, jamaikkalaisesti ääntävä siirtolainen. Huvittava on kohtaus, jossa tämä musta madonna paljastaa vatsansa pyöreyden, missäs muualla kuin ladossa eläinten keskellä. Tähän Theo (lat/kreik. deo, "jumala") huutaa postmodernin ironisesti "Jesus Christ!" Theo itse on eläinten rakastama ja hän vaihtaa jatkuvasti kenkiään, pistääpä yhdessä vaiheessa jalkaansa varvassandaalitkin.  Ampumahaava voisi olla melko lähellä vasenta kylkeä. Puhumattakaan siitä jalkakylvystä...

Kieltämättä aivan kaikkia edellä mainittuja en itse bongannut, mutta satavarman tietoisesti Cuarón on ne leffaansa sijoittanut. Minua kiinnosti lähinnä niiden lipokkaiden takapotkuinen läpsytys kaikuvalla rauniokadulla, konetuliaseiden paukkeen keskellä.

Pertti Avola antoi kaksi tähteä. Kyllä mie sanoisin, että se oli Pertiltä aika ikävästi tehty. Varsinkin jos suhteuttaa siihen, että rahansa olisi voinut tuhlata aika paljon huonomminkin. Esimerkiksi sijoittamalla ne mihin tahansa muuhun tällä hetkellä teatterissa pyörivään rainaan. Pan's Labyrinth ehkä poikkeuksena. Latinon tekemä muuten sekin.