Pojasta reisille ja maalta järveen
Goro Miyazakilla on vielä melkoinen matka kuljettavanaan, jos hän haluaa joskus päästä edes lähelle isänsä Hayaon elokuvien tasoa. Toisaalta en aivan heti osaa keksiä mitään epäkiitollisempaa asemaa elokuvanteon aloittamiselle; koetapa siinä tehdä jotain omaa ja yksilöllistä kun isä on ylistetty mestari, johon tulet välttämättä verratuksi.

Ja minäkin vertaan. Mutta se suotakoon anteeksi, sillä minun kirjoissani Miyazaki on nykyelokuvan harvoja merkittäviä ohjaajia ja Japanin kirkkaimpia ikinä, Kurosawan ja Ozun rinnalla, tai ainakin imussa.

 

Ongelma onkin nyt se, että Goro ei oikeastaan osaa ohjata, ainakaan vielä. Gedo senki (aka Tales from Earthsea) on kuin kalpea haamu Miyazaki-vanhemman elokuvista, laimennettu light-versio. Melodramaattinen musiikki kyllä pauhaa ja animaatio pelittää hyvin (ja näyttää tismalleen siltä miltä Miyazaki-leffat näyttävät), mutta vastaava tunne ja maaginen immersio jäävät kovin kauaksi. Sillä selvästi Goro koettaa tehdä Ghibli/Miyazaki-leffaa eikä mitään täysin yksilöllistä ja uudenlaista, joten arvotetaan häntä sen mukaan. Tyylitaju pettää usein, rytmitys tökkii, tarina leviää käsiin, patetia ja moralismi kummittelevat läpi elokuvan, mutta lopussa menee jo niin tökeröksi, että hetken jo mietin miksi tämä on tehty ja päästetty läpi. Teen selvennykseksi vertailuja. Käytän tässä nimeä Miyazaki kuvaamaan nimenomaan isää. Poikaa en mainitse, sillä seuraavissa kohdissa hän on kaikkea sitä mitä isä ei ole:

1) Miyazaki ei ikinä sorru suoraan ja lapselliseen, maailmoja syleilevään ying-yang -moralismiin (vaikka kutkuttuvan lähellä usein mennäänkin) eivätkä hänen hahmonsa vedä monologeja tyyliin "annahan kun kerron sinulle miten asiat ovat. Katsos, kaikella on tasapaino ja ihminen on järkyttänyt tuota tasapainoa..."

2) Sillä Miyazaki ei ikinä väännä rautalangasta, mitään. Hänen elokuvissaan on paljon seltitämättömiä asioita ja fantastisia tapahtumia, jotka kummastuttavat ja ihmetyttävät. Ja toimivat juuri siksi niin mahtavasti. Tätä on taianomaisuus. Tämä on se ihmetyksen tunne, joka meillä kaikilla oli lapsena. Sillä ikinä ne eivät tunnu myöskään itsetarkoituksellisilta tai tietoisen hämäriltä. Sillä tätä on taide.

3) Miyazakin maailma upottaa totaalisesti sisäänsä. Hän on mm. mestarillinen yksityiskohtien kuvaaja ja äänen käyttäjä. Voisin katsoa ikuisuuden vaikkapa sitä, miten hänen elokuviensa hahmot syövät tai kävelevät kivisellä kadulla. Hänen elokuvansa ovat rauhallisia ja kotoisia, niissä voisi asua. Kuitenkin ne ovat täynnä seikkailua ja liikettä, kotoisuus on riippumaton ja nuotiotulen kaltaista.

4) Ja missään nimessä Hayao ei ymppäisi elokuvaansa täysin irrallista "huumeet on paha juttu" -kohtausta, tai muutakaan näin selkeän yhteiskunnallista, jossa fantasiamaailman kadulla nuorukaiselle tarjotaan päihdyttäviä palleroita. Ne syövät sielun ja jättävät jälkeen vain varjomaisen kuoren. Jne. Älyttömintä on, että vaikutuksista kuultuaan päähenkilö ihan oikeasti oksentaa järkytyksestä. Meinasi siinä vaiheessa mennä terveyssalmiakki väärään kurkkuun itse kullakin.



Ehkä juuri se tässä eniten riesoo, se läntiseltä maailmalta haiskahtava kaksinaamaisuus: Earthsea on pahimmillaan kuin normaalia mauttomampaa Spielbergiä. En suostu pukemaan tällaista jeesustelua edes orientalismin kaapuun (vaikka elokuva olisi kuinka paljon hyvänsä jostain japanilaisista luonnonuskonnoista vaikuttunut), vaan myönnän sen ihan suoraan moralismiksi ja siirapiksi. En ole lukenut kuin kaksi ensimmäistä Earthsea-kirjaa (joissa ei ollut mielestäni tällaisesta läärystä tietoakaan, vaan ne ovat itse asiassa varsin tyylikästä pikkukivaa fantsua), joten en osaa sanoa kuinka paljon tästä kaikesta on jo Ursula Le Guinilta peräisin ja mikä kaikki Goron omaa. Biografistisen ilkeästi voisi sanoa, että Goro on opiskellut maataloutta ja isänsäkin on hieman hörhähtänyt (mutta piilottaa sen paljon paremmin), joten valtaosa mauttomuudesta lienee Goron peruja [edit: ja näin onkin, kuten käy ilmi Ursula Le Guinin vastauksesta.]

Ja sillä mauttomuudella tarkoitan ihan vain sellaista standardia tunteiden paloa ja kliseisyyttä, tukkuanimelle tyypillistä juonen poukkoilua ja sekavuutta. Lopussa vähän muututaan (melko selittämättömästi) lohikäärmeeksi ja poltetaan paha noita ja kirmataan pellolla ja taustalla soi eteerinen laulubiisi (naislaulajalla tietenkin, muun leffan ajan se on sitä melodramaattista japsiklasaria). Muutenkin oli hauska huomata isän tavaramerkkejä myös pojan tuotannosta: hallittu über-pahis degeneroituu kuolaavaksi ääliöksi, joka onkin "vaan ollut vähän epävarma itsestään". Myös ainakin parista Miyazaki-elokuvasta tuttu Musta Mönjä tekee paluun.



Tämä vaikuttaa nyt ehkä vähän turhankin lyttäävältä kun innostuin. Gedo senki on kuitenkin ihan mukiinmenevä perusanime (ja hypin riemusta aina kun Finnkinon teattereihin tulee animea, mitä tahansa), jossa on siellä täällä tuulahdus jostain paremmasta. Koetin vain valottaa sitä, miksi Hayao Miyazakin elokuvat ovat viiden tähden tapauksia ja miksi Earthsea hädin tuskin kolmen.


[edit: toverilta tuli juuri tieto, että bloginsa perusteella Goro tuntui pikemminkin tuottavan kuin ohjaavan elokuvan. Imdb:stä lueskelin, että Goro on tähän asti pakoillut elokuva-alaa isänsä vuoksi ja suostui tällä kertaa, kun tuottaja pyysi häntä ohjaamaan elokuvan, kehuen miten hyvin tämä saa asioita tehdyksi. Isä kun oli vielä kiireinen oman elokuvansa kanssa...]