|
|
|
marraskuu 14., 2009
04:09 pm - Suomalaisen proosan nykytilanteesta, osa 2
Keskustelun edetessä päivitän sitä myös blogiini.
|
04:07 pm - Suomalaisen proosan nykytilanteesta, osa 1
Finlandia-lautakunnan floppisuorituksen tiimoilta Facebookissa käytiin pitkähkö keskustelu suomalaisen proosan olemuksesta. Tässä ehkä onnistutaan hieman avaamaan esimerkiksi oman vihani syitä. Huomatkaa, että tämä(kin) on useammassa osassa.
|
lokakuu 3., 2009
11:36 pm - Lyhyesti Truun kirjamessuilta & Soikkelin kujajuoksu
Käväisin Turun kirjamessuilla vähän promoamassa Ruumiita (todella vähän), kritiikkiseminaarissa ja Karkkipäivä-runoklubilla. Messuilta mukaan tarttuivat Hakim Beyn TAZ (Mikael Bryggerin kääntämänä), René Charin Hypnoksen muistikirja (Kristian Blombergin kääntämänä) ja myös Kristianin mainio esikoiskokoelma Puhekuplia.
Meanwhile, Markku Soikkeli on näemmä teurastanut kokoelmani kritiikkityöpajassa ja sittemmin viidakkokirjassaan (teksti sitaattina merkintäni lopussa). Ei siihen ole hirveästi mitään lisättävää, varsinkin kun keskimäärin arvostan Soikkelin kirjoituksia (usein niiden päättömän kärttyisen ja epätoivoisen luonteen vuoksi). Soikkelin tekstissä on tavallaan vinha perä (Markku edustaa todellisuuden kääntöpuolta), ainakin koetan jatkossa miettiä Markun asettamia pointteja. Mutta koska muistan, että toinen Markku (Markuista se estetiikan ja taiteen kannalta kiinnostavampi, nimittäin Eskelinen) kävi muinoin Soikkelin kanssa sanasotaa (teurastaen tämän), koen kunnianosoituksena molemmille Markuille vastata edes jotain.
Soikkeli ei näköjään jaa (jos on koskaan jakanutkaan) samaa todellisuutta kanssani, sillä hän on kokonaisuuslähtöisen syvyysharhan vanki (kuten tietenkin koko suomalainen kirjallisuusmaailma – hereillä olevat nykykirjoittajat tietävät, että merkittävät taideteokset eivät toimi siksi, että olisivat kokonaisuuksia ja kutittaisivat patriarkaatin jähmettyneitä makunystyröitä, vaan siitä huolimatta, kuin ihmeen kaupalla). Toisaalta tämän huomaa jo Soikkelin leffakritiikeistä; yhteiskunnallis-filosofinen tiedemieseetos sekoittuu estoitta moralistis-pyhävihaiseen marmatukseen siitä, miten kaikki ihmiset eivät ole herkkiä queer-miehiä. Minäkin olen siitä kovin pahoillani, mutta taiteen varsinaiset voimapisteet, ihmisyydelle ominaiset pisteet - tilat, vaikutelmat, tunteet, ajan kuluminen, "pyhän kokemus", värit jne. unohdetaan surutta (ja tulee muistaa, että nykylukija pystyy lukemaan myös Celania valon nopeudella ja samalla vertaamaan sitä got milf? -pornoon). Siinä jos missä Markku itse on miehisistä miehisin mies; feministin viittaan naamioitunut sotahistoriallisten hävittäjälentokoneiden harrastaja.
Esteettisestä kokemisesta Soikkeli ei valitettavasti tunnu tietävän mitään, eikä hän näköjään tunne internetiä, kursorisuutta, cut-uppia todellisuuden jäsentämisenä, surrealismia, kielikoulua, flarfia, kollaasia, googlerunoutta, negatiivista dialektiikkaa, helpointakaan mahdollista elokuvallisuutta, "runollista ajattelua" tai edes rytmiä, vaikka käsitykseni mukaan hänen pitäisi "nuorekkaana netti-ihmisenä" olla näihin touhuihin hyvinkin perehtynyt. Tai siis Markku kyllä tuntee kaiken tuon, mutta Markku ei tunne kaikkea tuota. Jos niin on, ei Soikkelilla ole oikein mitään keinoa ymmärtää minun runojani, saati kokeellista nykyrunoutta. Olen pahoillani siitä, sillä välttämättä Markulta menee tuossa tapauksessa yli hilseen myös kokeellinen nykyproosa. Toistaiseksi en(emme) ole keksineet keinoa tämän kuilun ylittämiseksi. Luultavasti se ei ole tarpeenkaan.
Eikä siinä mitään. Kirjaani ei ole tarkoitettu sellaisille klassisten taideihanteiden vaalijoille, jotka eivät osaa käyttää sivistystään ajan hengen nuuskimiseen ja omaksumiseen. Se on tarkoitettu kenelle hyvänsä. Se on tarkoitettu pelottomille. Herkille ja hirviöille.
Soikkeli muistaa myös tavalleen tyypillisen vähättelevästi mainita, että kokoelmani on "poikarunoa". Sillä Markulla on gynoidinen miestutkimussiirrännäinen, jonka avulla hän tietää alakulttuureista ja vaikkapa "poikuuden" diskurssien bongaamisesta enemmän kuin kukaan muu. Lisäksi Soikkeli voi halveksua sitä kuin aito rasisti ikään, defenssimekanismit kirkkaanpunaisena loimottaen. Keskenkasvuinen sukupuolisuus on selkeästi ongelma Markulle. Tämän siirrännäisen vaikutus ketjuttuu yhteen Markun "transsendoitunut rivilukija" -siirrännäisen kanssa, jonka avulla hän siirtää itsensä pois "älykköjen" leiristä jonnekin yläkerrokseen. Sieltä käsin Soikkeli pystyy tarkastelemaan kulttuuria kuin valistusfilosofi ja hermafrodiittisen kirurgin vapisemattomalla kädellään leikkaamaan omalle keski-ikäisen älykkään miehen (sillä sellainen Markku on, nimittäin taidekäsitykseltään, vaikka kuinka peippailisi scifin ja miestutkimuksen parissa) eetokselleen sopimattomia kasvannaisia pois.
Tätä Soikkelin korkeamodernistista krapulaa vain vahvistavat (kuin tilauksesta, Markun teksti suorittaa lukijan silmien edessä harakirin) heitot "wannabehannuhelinismistä", "ajatusten keskeneräisyydestä", "siteeraamattomuudesta", syytökset "editoitamattomuudesta" (kirjan ovat muuten kustannustoimittaneet Harry Salmenniemi ja Kristian Blomberg tarkkuudella, jollaisesta Soikkeli voi vain nähdä nahkeita unia).
Mutta ymmärrän Soikkelia.
Hän haluaisi, että hänelle kerrotaan mitä "Euroopan ja naisen välissä tehdään". Tiedän, että tajunnan yhtäkkinen laajentuminen on varsin pelottava ja herkkä juttu, että turvallisuushakuista ex-radikaalikirjallisuuslehtorin mieltä ei saisi altistaa kaikille näille kuvatulville yhtaikaa.
Soikkelin aivot koettavat tehdä mutusosiologiaa myös unissaan.
Soikkeli haluaa olettaa, että tekstissäni on "metalauseita". Soikkeli ei ymmärrä, että mitään muita lauseita ei ole enää aikoihin ollut olemassa.
Soikkeli olettaa, että kysymys olisi blogiteksteistä (tai vastaavasti kategorisoi ne sellaisiksi, mikä taasen vain kertoo lisää harhaisuudesta), vaikka kysymys on alunperinkin paperijulkaisua varten kirjoitetuista teksteistä. Se, että ne on julkaistu myös blogissa, ei muuta tätä tosiseikkaa. Iso osa niistä on itse asiassa kirjoitettu kynällä paperille. A.W. Yrjän..tarkoitan Markku Soikkelia varmasti kiinnostaa tällainen tieto, se luultavasti kääntää hänen todellisuutensa ylösalaisin.
Soikkeli haluaisi hyviä yksittäisiä ajatuksia, ei hyvien yksittäisten ajatusten törmäytysten muodostamaa, jatkuvasti uusia merkityksiä muodostavaa verkostoa.
Sillä Soikkelille taidetta ovat vain ”hyvät ajatukset”, muu on ”löpinää”.
Soikkelille muoto ei ole sisältöä, sillä Soikkelin maailmassa muotoa ei ole olemassa, ainoastaan kaavio.
Soikkeli haluaisi kirjalle kärjen tai moton, koska Soikkeli tarvitsee lukuohjeen pystyäkseen omaksumaan jotain. Soikkeli tarvitsee lyömäaseen.
Soikkeli luulee, että teksteissäni ei ole itseironiaa, vaikka mitään muita suhtautumistapoja ei länsimainen ihminen ole tuntenut enää aikoihin.
Soikkeli on sitä mieltä, että kirjassani on sivistyssanoja, joita kaiken lisäksi ei käytetä luontevasti. Sivistyssanojen läsnäolo on paljon mahdollista, jos kohta minä en osaa siitä sanoa oikein mitään; kirjassa on nimittäin vain ja ainoastaan normaalia kieltä, jota olen käyttänyt vilpittomästi ja sen kummemmin miettimättä tai hierarkisoimatta sanoja. On suuri sääli jos Soikkelin, kiitetyn kriitikon, sanavarasto on näin vajavainen.
Soikkeli on luultavasti niitä ihmisiä, jotka soisivat käytettävän ”suomalaisia” sanoja, vaikka esimerkiksi anglismit merkitsevät jo suomalaisillekin usein paljon enemmän ja kouriintuntuvammin. Ilmeisesti Soikkelin kielikäsitys on lähtöisin 1800-luvun nationalisteilta.
Kenelläkään toisella lukijalla ei kuulemani mukaan ole ollut teoksen parissa samanlaisia ongelmia, mutta toisaalta useat näistä ovat normaaleja ihmisiä ja toisaalta useat nuoria ja juhlittuja runouden ammattilaisia, joten heiltä ei tämän taidemuodon tuntemusta voisi odottaakaan. Lisäksi he ovat täysin pihalla harjoittamansa taiteen esteettisistä, yhteiskunnallisista ja filosofisista rekistereistä, eivätkä pohdi näitä asioita 24 tuntia vuorokaudessa. Niin ei myöskään tee allekirjoittanut. Jos Soikkeli ei onnistu löytämään kokoelmastani ironiaa, ei hän varmasti löydä sitä myöskään edellisestä virkkeestä. Onneksi Markku Soikkeli on aina valmis. Muutoksen tuulet puhaltavat, sillä Markku on ratkaissut nykykirjallisuuden ongelman. Ja onhan Markulla apureita, sillä valitettavasti Soikkeli, kuten kukaan muukaan tässä maailmassa, ei ole yksin.
Lisäksi Soikkeli on kirjoittanut nimeni väärin.
Soikkelin alkuperäinen merkintä:
1. Poikarunoahan tämä on vaikka muuten ihmisen asialla, pitää päästä sanomaan jos ei sotilaista niin sotakentästä, "Groznyj" tulee sieltä kun tarpeeksi odottaa aivan kuin myyttiset hävityspaikat äijäkirjailijoiden teksteissä, ja sitten muutaman sivun päästä trenssitakki ja viileä viittaus elokuvaan, insinöörirunoa jota tehdään eurooppalaisessa kahvilassa, espresso ja olut samalla pöydällä, samalla aukeamalla kissa ja cowboy. Taitaa olla suomalaisen runoilijan helmasynti, että luonnonmaisemassa liikutaan ilmavasti ja kulkijansa kuuloisesti, mutta kulttuurin lavasteista kerätään mukaan vaivalloinen lasti, ei keksitä eikä osata päättää mihin lauseisiin minkäkin jakaisi: olet kivikasvoinen ja muualla, kyllä, sitä yrität saada lukijat todistamaan niin kuin kirja olisi teatteri, eikä ilman kirjaa näitäkään runoja mikään pitäisi yhdessä kiinni, usko siihen kirjan kokoiseen tapahtumaan. Blogirunouttahan tämä on. 23.7. vuonna 2008 on Ville Luoma-Aho konekirjoittanut "Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta" -sivun ja "Minä olen toisaalta keksijän poika" 28.7.. Mutta mitään editointia ei ole suoritettu, ajatukset tarjotaan keskeneräisinä ja kätketään vaikutteet, konteksti, sitaatin mahdollisuuskin. Onhan se kaunista, mutta TOIMIIKO se? Ei. Se näyttää ohuelta kuin läppärin lippa. Se näyttä wannabehannuheliniltä. Pidän kyllä "mustavalkoisesta" konkretiasta Luoma-Aholla, mutta en kohinasta ja räjähdyksistä joita runoilijan on harjoitettava peittääkseen, ettei itsekään tiedä kuvaako kuolevaa kasaa romuja vai jonkin uuden syntymistä Euroopan ja naisen välissä. Ja etteikö runoilijan muka TARVITSISI tietää mihin kieltä kohdistaa? Kun on kaiken aikaa NIIN keikaroivan tietoinen esityksestään, että hukkaa parhaat metalauseensa ("Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava") keskelle lörpötystä. Kun runoilija sanoo "luontainen" hän alkaa jo vetää esirippua näytöksensä päälle.
- - -
2. Blogikirjoittaminen koetaan vähemmän narsistiseksi kuin muu julkinen itseskely. Blogissa voi esittää yhtä aikaa oman stand-upinsa tähteä ja studioyleisöä. Miten vapaamuotoinen blogiteksti komprimoidaan runoudeksi, se on vielä ratkaisematta, koska tekstit etsivät myös paikkaansa nöyrien omakustanteiden ja aristokraattisten pienkustanteiden välimaastossa. Ville Luoma-Ahon esikoisteos Ruumiita on nippu blogitekstejä, jotka runokokoelmaa muistuttavassa muodossa ohjaavat sekä lyriikan harrastajalle että nettisurffarille ominaisiin lukutapoihin. Tekstit ovat ajatukseltaan ohuita kuin läppärin lippa ja printtimuotoon päästettyinä ne menettävät myös selailtavuutensa, keskinäisen dynamiikkansa. Luoma-Ahon runoissa toistuu kyllä eurooppalaisen kulttuurituristin hajanäkyjä, niin kaduilta kuin elokuvateatterista. Päättäväisesti Luoma-Aho kuitenkin häivyttää harkitulta kuulostavan ajatuksen keskelle edeltävien assosiaatioiden tekstihälyä. Jopa kirjan kärjeksi sopiva motto on piilotettu keskelle sivuja, erään sivun aloitukseksi: "Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, --". Lähestyttävää Ruumiit-kirjan runoissa on verbaalisen kikkailun muuttaminen ajatustyön näköiseksi. Jos liian nopeasti surffaa Luoma-Ahon tekstien lävitse, ne voivat kuulostaa miltei mietelmiltä. Toisaalta Luoma-Aho pudottelee esityksiinsä sivistyssanoja niin kuin humanisti numeosarjoja kuulostaakseen täsmälliseltä, ja vieläpä vailla itseironian häivääkään. Blogitekstejä selaava lukija on tietysti tottunut siihen, että ajatukset tarjotaan keskeneräisinä ja kätketään vaikutteet, sitaatin mahdollisuuskin. Runoilija itse toteaa, että keskustelussa "[s]uuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on." Mutta kun runolijan tavoin tekstejään kokoava blogisti valitsee sitoviksi muodoiksi 'osaston' ja 'kokoelman', häneltä odottaisi muitakin tuttuja suuntaviivoja tekstimaailmansa sisälle.
- - -
3. Tällainen kritiikkikokeilu on toki mielekäs, mutta vasta porukalla jaettuna. Valittu kohde on juuri sillä rajalla, että hänen runoutensa on vielä hämäryydessäänkin käsiteltävää ja paljon ajatustäkyjä tarjoavaa. Se, voiko yksittäinen kriitikko löytää jotain uusia esitystapoja arvosteluunsa, riippuu kuitenkin enemmän julkaisuväylästä kuin kritiikkikielen kamalista konventioista.
|
elokuu 26., 2009
01:12 am - Noxuttelua
Luen kännykkäni taskulampun valossa Taneli Viljasen Kaksiosaisen miehen loppuun. Luin. On siitä jo tunti, kannettavan koneen ruudun vastavaloon. Esimerkiksi Facebookin valkoisuus hohtaa pimeässä hyvin. Miksei myös tyhjä tekstitiedosto, tai tyystin valkoinen ruutu. Kätevän ihmisen tunnistaa siitä, miten typerän pitkälle hän on valmis menemään funktionalisoidakseen pienimmätkin asiat. Puhun itsestäni tällaisena ihmisenä tietyin varauksin. Pyrin pikemminkin puolivillaisuuteen. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat valmiita kirjoittamaan jonkin koodinpätkän tai ohjelman tätä tarkoitusta (pimeässä lukemista, tai siis sen estämistä) varten. Oikeastaan se olisi sympaattisempaa kuin mitä toivoin ilmaisevani. Puolivillaisuus on virityksissä elimellisen tärkeää. Tarkoitan jotain tällaista. Antti Nylén kirjoitti aiheesta jossain esseessään taannoin. Tekisi mieli koettaa kotikutoisuuden psykoanalyysia, mutta säästän lukijaa ja itseäni. Tarkovski sanoi, että haluaa elokuviinsa likaa, koska liassa on totuutta. Käytetään sitä ontuvana analogiana. Lisäksi en halua naputella tämän enempää.
Sillä meneillään, juuri nyt, on (oulipolainen, jos niin haluatte) kirjoitusrajoite: kannettava kone, jolla kirjoitan sijaitsee yksiössä, joka on kuin suuri huone. Vessa/suihku on oven takana ja keittiöön pääsisi suojaan 180° verran. Mutta en halua kirjoittaa vessassa tai keittiössä. Näyttö hohtaa kirjoitusalustan valkoista ja näppäimistö päästää ominaista jutusteluaan, kuin kitalaen ja kielen naksuttelua. Tarkoitan sylkikuplien poksahteluun perustuvia pyöreitä ääniä. Viljasen kirjan viimeisiä sivuja lukiessani (minulla oli kusihätä ja) kattoon piirtyi valtava varjo päästäni, käsistäni ja kirjasta, sillä kännykkäni valo oli hyvin lähellä päätäni ja kirjaa. Kännykkän leditaskulampun valo on tasaisempi kuin kannettavan oikkuilevan näytön hohde. Viljasen kirja on sympaattinen ja kotoisa. Luulen sen johtuvan siitä, että Viljanen taitaa olla eräänlainen hengenheimolainen. Hänen kirjoituksensa tuntuu osin varsin tutulta. Olen ihmeissäni siitä, että pääsen lukemaan sellaista kotimaisen kustantamon julkaisemana. Siis kotimaisena kaunokirjallisuutena. Kyllä tällaista on käännöksenä julkaistu ja julkaistaan, mutta että kotimaisena.
Patjalla lattialla nukkuva ihminen (sänky on meille kahdelle liian kapea) lainasi Viljasen kirjan kirjastosta, koska piti sen kannen omalaatuisesta muodosta. Se on kieltämättä hieno esine, kuin jonkinlainen taskuversio Tuli & Savun numerosta. Tunti sitten huokaisin helpotuksesta, sillä maiskuttavista äänistä päätellen nukkuja on nukahtanut. Hän tekee suullaan noita ääniä ainoastaan unissaan (tai ehkä unen rajamailla) ja muissa rajatiloissa. Pidän tuosta piirteestä hirmuisesti. Se ääni vapahtaa minut. Tuntia myöhemmin toivon, että naputtelu ei häiritse häntä. Suljin jo television, koska se sirisee. Vaaleat värisävyt sirisevät enemmän kuin tummat, valkoinen suorastaan huutaa. Kuin laatikollinen digitaalisia heinäsirkkoja, joissa on häiriöitä. Niiden siluetit voisivat välähtää hetkeksi mustavalkoisena tai lumisateena. Tai jotain.
Egyptiin liittyvistä vitsauksista jatkaen: ruudulla vilisti sirinän taustoittamana huonosti animoituja koirasotureita (vai oliko Anubis shakaali?) Egypti, myös CGI-Egypti, on pyramidinkeltainen ja tämän television mielestä värisävyltään äänekäs. Muumion paluu on kauhistuttavaa munakokkelia ja Stephen Sommersilta tulisi kieltää elokuvien tekeminen. Onneksi Lasipalatsin surrealisminäyttelyssä näytettiin Maya Derenin Meshes of the Afternoonia. Jos David Lynch ei ole varastanut suurta osaa ideoistaan tuosta mainiosta lyhytelokuvasta, syön likapyykkini. Yves Tanguyn teosten maalipinta on todella vaikuttava. Jostain syystä Tanguy on Escherin ohella ainoa taiteilija, joka on saanut minut spontaanisti miettimään syvyysperspektiiviä kuvataiteessa.
Entä sitten Julia Robertsin vartalo Pretty Womanissa? Tai siis Shelley Michellen, sillä hän on Robertsin body-double luultavasti kaikissa seksuaalisissa kohtauksissa, joissa Robertsin kasvoja ei näy. Onko se huijausta? Onko se elokuvakerronnan logiikan vastaus fantasiaan; kun sinä nait tyttöystävääsi/vaimoasi/miestäsi ja kuvittelet hänen tilalleen jonkun toisen, me luulottelemme sinun katsovan Julia Robertsin sääriä, vaikka katsotkin Shelley Michellen. Andrzej Zulawski (joka ei liity Pretty Womaniin mitenkään) sanoi joskus, että näyttelemistä on kaikki, mikä ei tapahdu todella. Siksi hän ei voisi kuvata aitoja seksikohtauksia, sillä se veisi näyttelijän jonkinlaiseen aliseen maailmaan, johonkin rinnakkaistodellisuuteen. Porno on asia erikseen. Siitä puhui Zizek jossain muualla, luulen joskus kirjoittaneeni aiheesta. Olen nähnyt videopätkiä, joissa ihmisiä kuolee oikeasti.
Valeria Golino hylkäsi Vivianin roolin.
Molly Ringwald hylkäsi Vivianin roolin.
Al Pacino hylkäsi Edwardin roolin.
Daryl Hannah hylkäsi Vivianin roolin.
Christopher Reeve hylkäsi Edwardin roolin.
Albert Brooks hylkäsi Edwardin roolin.
Jodie Foster oli kiinnostunut näyttelemään Vivianin roolin.
Sylvester Stallone hylkäsi Edwardin roolin.
John Travolta koe-esiintyi Edwardin roolia varten.
Sandra Bullock hylkäsi Vivianin roolin.
Winona Ryder joutui hylkäämään Vivianin roolin, koska oli ohjaaja Gary Marshallin mielestä liian nuori.
Samoin Drew Barrymore.
Kristin Davis hylkäsi Vivianin roolin.
Jennifer Connelly hylkäsi Vivianin roolin.
Brooke Shields koe-esiintyi Vivianin roolia varten, mutta Marshall erotti hänet.
Sarah Jessica Parker hylkäsi Vivianin roolin.
Uma Thurman koe-esiintyi Vivianin roolia varten.
|
elokuu 16., 2009
02:17 am - Se tuntuu tarttuvan
Koetan lukea Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelmaa, mutta siitä ei tahdo tulla mitään, sillä pilkutus tulee jatkuvasti lävitse. Ei siksi, ettäkö kirja olisi pilkutettu väärin, vaan siksi, koska olen lukenut oman runokokoelmani vedosta millimetrin tarkasti. Ensin latomisongelmien, sitten kirjoitusvirheiden ja lopulta pilkutusvirheiden varalta. Pilkutus on astetta kinkkisempi juttu, koska olen aina ollut tarkoituksellisen suurpiirteinen välimerkkien käytön suhteen. Mutta yhtäkkiä minut valtasi halu pilkuttaa kielioppisääntöjen mukaisesti ne runot, joissa ei ole tarkoituksellista rikkoa kielisyyttä vastaan. Useissa runoissa rikotaan, useissa ei ole juurikaan välimerkkejä. Jossain kohden menee haamuraja, jota en oikein osaa määritellä. Joka tapauksessa puhumme alle kymmenestä pilkutusvirheestä, jotka kirjaan juuri korjasin. Varmasti sinne joitain jäi. Se on oikeastaan yhdentekevää, koska luultavasti vain äidinkielen opettajat huomaavat ne, mutta neuroottisuus iskee juuri näissä tilanteissa.
Ja nyt Puigin proosa redusoituu vain kasaksi virkkeitä, joita pilkut nikamoivat. Tämä tietoisuus tekee lukemisesta mielivaltaista, sukua sanan toistamiselle. Tiedättehän, kun jotain hokee tarpeeksi kauan, menettää se merkityksensä ja aivo meinaa kaatua sisään. Lisäksi tässä mielimoodissa häiritsee se, että Puigin kirja ei ole lainkaan kaunis esineenä kun sen avaa. Se ei ole galleria (tarkoitan galleriaa ideaalina, en käytännössä: taidegalleriat ovat usein kammottavia) tai tila, sen aukeamat eivät leiju ja jatku. Kenties ainoastaan lukemalla (jos sittenkään). Miten tylsää.
En tiedä onko se jo vaatimus; että kirjojen sivut myös näyttävät kiinnostavilta. Minulle se alkaa olla. Luulin että se pätee vain runouteen, mutta hyvänen aika, se tuntuu pätevän myös proosaan. Kenties vasta tämä on se kuvan todellinen tuleminen...
[edit:] ei pidä käsittää väärin: Puigin kirja on itse asiassa aika hyvä.
|
elokuu 2., 2009
08:51 pm
Päivi Perttulan Suhdetta vuodelta 1988 on muuten oivallinen ja melko harvinaislaatuinen romaani; se onnistuu generoimaan sellaista suomen kieltä, joka on jatkuvasti kiinnostavaa ja jonka tulokulmaa ei pysty ennakoimaan. Lisäksi Perttulan kielitaju tuntuu ainutlaatuiselta, eikä teksti ole vanhentunut kelvottomaksi ja kirjoitusajankohtaansa sidotuksi puhekielimäisyydestään huolimatta - jos kohta muutamia ihania ajanmukaisuuksia itse kuvastosta löytyykin. Pitkästä aikaa olin innoissani ja hämmästynyt jonkin kotimaisen proosateoksen äärellä.
Siksi onkin vain luonnollista, etten ollut vielä muutama päivä sitten kuullutkaan Päivi Perttulasta tai hänen esikoisromaanistaan. Esikoiseksi se myös jäi, eikä Perttulasta ole kuulunut mitään sen koommin. Netti kertoo, että Perttula voitti esikoisellaan J.H. Erkon palkinnon ja Pirkkalalaiskirjailijoiden sivun mukaan hän on syntynyt 1966.
Kalevi Seilosen Metsäroisto, Kari Aronpuron Aperitiff, Markku Lahtelan Sirkus, Päivi Perttulan Suhdetta...Suomessa ollaan kokeellisia ja näkemyksellisiä harvoin, mutta kiitos niistä kerroista.
|
kesäkuu 11., 2009
02:54 pm
Tätä arvostelua lukiessa on hankala olla hihittelemättä. Ei järin mairittelevaa mainosta Sanasadolle.
|
kesäkuu 2., 2009
02:32 am - Lehtien, lähtemisten, lähtöjen, jättämisten, hylkäämisten, laiminlyöntien, jäämisten talo. 2.
Mitä tarkoitin puhuessani aiemmin House of Leavesin analyysikellottamisen tekniikasta oli varmaankin se, että se pystyy tekemään muotonsa vuoksi valtaosan analyyseistä ja tulkinnoista itse. Nuo analyysit ja tulkinnat ja niiden ennakoiminen ovat itse asiassa tärkeä osa itse teosta; Danielewski "ratkaisee" (tai väistää) erään nykykirjallisuuden keskeisen ongelman: ylenpalttisen halun siirtyä suoraan metatasolle, suoraan selittämään auki kirjoittamista. Tietynlainen nykykirjoittaja ei haluaisi näyttää tai johdatella, vaan analysoida ja selittää suoraan. Kertoa mistä ja miksi dynamiikka syntyy. Eräänlaista esseististä tai tutkimuksellista proosa/runoutta. Tämä on ainakin oma ongelmani aina, jos koetan kirjoittaa jotain kaunokirjallista; reflektion hirmuinen syöveri. Kuten tämä blogi.
Danielewskin kirjan sisältämät tutkimukset ja analyysit ovat tietenkin "fiktiivisiä" siinä mielessä, että ne on tehty kirjan maailmassa, keksittyjen henkilöiden toimesta. Tai vastaavasti todellisten henkilöiden (kirjassa on esimerkiksi tekaistuja puheenvuoroja esimerkiksi Jacques Derridalta, Harold Bloomilta, Stanley Kubrickilta ja Stephen Kingiltä), joilla ei oikeasti ole ollut osaa eikä arpaa kirjan tekemisessä. Toki kaikki kirjallisuuden/elokuvan tutkimus tutkii fiktiota, joten siinä mielessä kirjassa olevat analyysit ovat päteviä; Danielewski tutkii omaa kirjaansa ennakoiden ja syyn antaen. Nämä viitteet on keskimäärin tehty älykkäästi ja varsin hyvin tutkimusmeemejä ja eri tutkimusaloja apinoiden. Tosin The Navidson Recordista, dokumenttielokuvasta jonka ympärillä kirja pyörii (ja joka kirjan sisällä on myös fiktiota, sillä House of Leaves sisältää monta metatasoa*), on tehty niin jumalaton määrä tutkimusta ja se on ollut niin valtava kulttuurinen "suuri kertomus", että tavallaan se voi olla vain fiktiota, käyttötarve.
*Metatasoista kirjoittaminen tuntuu jo todella typerältä. En pysty keksimään kuluneempaa termiä. 'Meta' tarkoittaa terminä vähitellen jo yhtä vähän kuin kapitalismi, feminismi, valta tai postmoderni. Lisäksi metatasojen selittäminen kirjoittamalla on yleensä ärsyttävän hankalaa. Kaavan kautta esitettynä kaikki tuo on jälleen hieman latteaa:
Kaiken lisäksi kaaviosta puuttuu lukija.
|
toukokuu 25., 2009
02:16 am - Lehtien, lähtemisten, lähtöjen, jättämisten, hylkäämisten, laiminlyöntien, jäämisten talo. Aluksi.
Mark Z. Danielewskin House of Leaves tekee päässäni tulkintojen ja paralleelien vetämisen typeräksi, koska kirja kaikessa "postmoderniudessaan" tekee valtaosan näistä tulkinnoista itse. Tarkoitan: se tekee niitä tarpeeksi monta, jotta niiden tekemisen voi unohtaa. Lienee syytä huomauttaa, että teen tämän kaiken 50 sivun jälkeen, kokonaiskuvan ja komposition hahmottumatta, kun jäljellä on vielä 650. Muunlaiset kirjoitukset taiteesta ovat typeriä. Lopputuleman kirjaaminen on kuin heiluisi kädessään laserpistooli, joka tekee uhreistaan heteroita. Samalla merkintä on sosiaalipornoa, koska tästä merkinnästä voinee lukea, selvemmin kuin ikinä, yhä kiihtyvän inhoni kirjallisuustiedettä (ja oikeastaan valtaosaa tieteellistä tutkimusta) kohtaan. Lisäksi olen ollut "viime aikoina" ahdistunut. Minulla oli esimerkiksi oksennustauti, joka koostui lopulta tarinoista. Hyvin sekavaa, melko pelottavaa. En aio kirjoittaa siitä. Andiamo.
 
Koetan selittää lyhyesti kirjan juonta/rakennetta, vaikka sellainen ei ole kovin kiinnostavaa (sen voi katsoa Wikipediasta tai lukea kirjasta itse; ei ole juonia ja tapahtumia, ainostaan hyviä ja huonoja kirjoja): se on näennäisen monimutkainen, kysymys on fiktiivisen (siis myös kirjan maailmassa) dokumentin aiheuttamaa liikehdintää ja tieteellistä kirjallisuutta summaavasta yleisteoksesta, joka on samalla jonkinlainen kummituskertomus (itse dokumentissa oleva perhe, jonka talo on suurempi sisältä kuin ulkoa). Lisäksi mukana kulkee tuon yleisteoksen kaksi kommentaaria, toinen itse sepittäjän, toinen sepityksen löytäneen (joka hänkin sekoaa, jne). Viiteapparaatti ja kaikki. Tämän lisäksi on vielä kolmas taho, joka on saattanut käsikirjoituksen julkisuuteen ja lopulta tietenkin, jos kohta näkymättömänä ja viittaamattomana, Danielewski itse (ja hänen toimittajansa jne). Loppua kohden tuntuu löytyvän yhtä sun toista viitettä ja lisäkettä ja jopa runoja. Palaan luultavasti kirjan tiimoilta asiaan: tämä on yksi niistä nykyjenkkiläisistä "postmoderneista" suurromaneeista, joiden kuvaaman sielunelämän tunnen kuin taskujeni pohjalla asuvan ahdistuksen, joten tuskin voin olla hiljaa.
 
Vielä konkreettisempi taso on kirjan, eh, konkreettinen taso: erilaisia fontteja, minimalistisia ratkaisuja (välillä vain muutama sana per sivu), yliviivauksia, punaista fonttia, useita palstoja per sivu, jotkin palstat 90-asteen kulmassa suhteessa toisiin palstoihin, tekstin alkaminen vinottain sivujen kulmista, House-sanan kirjoittaminen aina sinisellä jne. Tämän vuoksi muutamat runoilijaystäväni villiintyivät kirjasta (samaiset ystäväni varmasti osaavat arvostaa sävyä, jolla puhun heistä [ja oikeasti rakkaudella]: kuin koirista). Aivan helvetin hieno esine kirja onkin, jo sen pelkkä kursorinen plärääminen saa minut kehräämään. Kaikkein parasta kuitenkin on, omasta vinkkelistäni, että se on älykkään amerikkalaisen kirjoittama. Surullista myöntää, mutta nykymaailmassa käytännössä mikään ei pärjää älykkään amerikkalaisen kirjoittamalle proosalle. Se on kaikki, mitä proosakirjallisuudesta on taiteena jäljellä. Kirjoitan ulkoanglomaisen kirjallisuuden (ja massataiteen) kosmeettisesta ja yhdentekevästä merkityksestä kenties myöhemmin; siitä, miten ahdistuneen ihmisen havaintokentässä itseisarvo ja diversiteetti ovat lakanneet olemasta arvoja jo hyvän aikaan sitten.
Samalla Danielewskin kirja on, edelleen, hirvittävän turvallinen ja tuttu. Sen(kin) lukeminen muistuttaa hieman digitaalisten romaanien lukemista; päällä on sekava käyttöliittymä, pohjalla tuttuakin tutumpi "äidinkieli". Tällä kielellä pelejä, sarjakuvia, huumoria ja nettiryönää elämänsä tutkinut kokisi paljon oudommaksi, jos kirja olisi suomeksi tai Suomessa. Se ei olisi missään mielessä luontevaa tai toimivaa. Mutta englanniksi, miksikäs ei. Sama juttelevuus siellä on pohjalla, varsinkin kun itse sisällön tasolla Danielewskin kirja ei missään nimessä ole kokeellinen. Ja samoin kuin ergodisessa kirjallisuudessa, johtopäätökset ja mutustelut ovat johdettavissa niin selkeästi, että oikeastaan niiden tekeminen tuntuu voittamiselta erityisolympialaisissa tai yliopistopolitiikan väittelyillassa.
Ehkä, alunperin, tarkoitin sitä, että itsetietoinen kirjallisuus saattaa päästä itsetietoisuudestaan yli kellottamalla itsetietoisuuden niin pitkälle, että se lakkaa tarkoittamasta mitään ja sen ohittaa lukiessa. Tarkoitan tosin vain lukukokemuksen ajaksi; käytännössä tällainen yliammuttu tietoisuus helpottaa vaikkapa kirjallisuustieteen tai tulkitsemisen harrastamista entisestään. Tutkimuksen sfääri on muutenkin toinen, a posteriori ja jo yhdyntää häpeävänä; kämmenistään epäuskoa etsivänä; tiedottomana ja edesvastuuttomassa tilassa. Toisaalta tutkimus saattaa olla käsiteltyä tai prosessoitua analyysiparalyysia, eli yhtä ahdistuksen pääalkuaineista, jolloin sen tarkoitus on analoginen kirjoitukseni aiheena kuvaamani tarkoituksen kanssa.
Joka tapauksessa näen Danielewskin kirjan David Foster Wallacen projektin paralleelina (jos kohta näen tällaisina siimoina koko englanninkielisen kulttuurin; eurooppalainen filosofia menetti otteensa "postmoderniin" filosofiaan ja tuon käsitteen määrittelemiseen jo hyvän aikaa sitten); DFW koetti ylittää analyysiparalyysin ahdistuksen viemällä kielen ja kerimisen äärirajoille, Danielewski puolestaan sekoittamalla mediat ja lisäämällä jatkuvasti metatasoja (no okei, ylitulkitsen, ei Danielewski niin hyvä, tarkoitushakuinen ja ennen kaikkea pyhä ole). Molempia lukiessani unohdan ilahduttavan usein ajattelemisen, apparaatit ja käsitteet, jos kohta molemmilla on heikot pisteensä jotka naaraavat tähän suuntaan: Wallacella paikoin vaikea ja hankala kieli, Danielewskilla käsiteapparaatti ja muotokokeilun selkeys. Toisaalta, suhteessa, molemmat aiheuttavat analysointia paljon enemmän kuin vaikkapa Grant Morrisonin sarjakuvat (tosin Teemu saattaisi olla tästä eri mieltä, jossain määrin oikeutetusti; postmodernit supersankarisarjikset vasta kulttuuria ja arvoja syvältä luotaavatkin), mikä taasen kertoo joko sarjakuvan pyhyydestä tai sarjakuvan kyvyttömyydestä. Itse olen, melko helkutin äkäisesti, edellisen kannalla.
Asiaan liittyen tai liittymättä: muistelen yhä kaiholla ja ihastuksella lukioaikoja (sillä tuskin olin silloin enää yläasteella), kun luin Umberto Econ Ruusun nimen ja pidin sitä yksinkertaisesti helvetin jännittävänä ja mystisenä kirjana, jossa oli bonuksena hauskoja lauselmia latinaksi. Nykyisin en pystyisi lukemaan yhtäkään Ecoa (no hyvä, olen lukenut sittemmin Edellisen päivän saaren ja Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin. Molemmat ovat hyvin yhdentekeviä ja kikkailevia kakkakikkareita, edellinen vieläpä hirmuisen tylsä), sillä tiedän ja tunnistan liikaa: Econ professoriuden ja tutkijataustan, hänen projektinsa ilmiselvän postmoderniuden, vanhojen, historiallisten kirjallisuustyylien ja -genrejen pastissin ja uusintamisen jne.
En uskalla lukea Ruusun nimeä uudestaan (enkä varmasti koskaan ehtisikään, sillä on liikaa kirjoja, joita en ole lukenut kertaakaan), mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä, että entiteetit katoavat (suunnilleen tässä kohden teksti alkaa viimeistään implovisoitua kohden ahdistuksen yksityistä universaaliutta, joten on, tai siis olisi, ehkä "mielekästä" lopettaa tämä merkintä/sen lukeminen ja jatkaa jostain toisesta aiheesta joskus toiste). Mitä enemmän vietän aikaa tässä maailmassa ja ajattelen, sitä vähemmän on asioita, joista pystyn nauttimaan. Kulttuuri on siinä mielessä rakennettu mätien asioiden päälle. Näkymättömän perusrakenteen näkeminen on herkän ihmisen elämän suurin tragedia ja luultavasti se voima, joka saa hänet/minut tekemään taidetta tai kirjoittamaan. Dostojevski sanoi, ettei vaihtaisi epileptisten kohtauksiensä jälkeisiä euforian tiloja mihinkään maailmassa. Olin joskus samaa mieltä, mutta nykyään, vähitellen, kuin utuna, alkaa materialisoitua katsomiskanta, jossa ottaisin riemulla vastaan lobotomian ja tiedottomuuden.
Tieteellisen ja humanistisen maailmankuvan mukaan asian pitäisi, luultavasti, olla juuri päinvastoin. Niin ei tietenkään ole, sillä kaikki menettää viattomuuttaan, kaikki syöpyy, eikä mitään tunnu olevan mahdollista saada takaisin. Yleinen tarinatodellisuus tarjoaisi tässä vaiheessa jotain hypnoosia tai unitilaa tai traumankäsittelyä symbolismien avulla (ns. Liisa Ihmemaassa -meemi, jota käyttää hyväkseen keskimäärin jokainen tietokonepeli/kauhuelokuva), mutta sellaisen välineellisyyden implementaatio on mahdotonta tässä todellisuudessa, sen olen tullut huomaamaan. Aivan kuten tarinoiden sovittaminen todellisuuteen. Tällainen ajatushäntä on "huimaava" (oikeammin: todella, todella murheellinen, jos kohta en yleensä tiedä tai muista mitä on murheellisuus) ja yleensä se keriytyy ja päätyy öisiin ahdistuksen tiloihin, joita yrittää imeä sisäänsä kuin ilmapalloja, ettei Todellinen Ahdistus räjähdä tajuntaan maalipisarana (tai pikemminkin suodattaudu jonkin harson lävitse). TA on olemassaolon täydellistä mahdottomuutta missä hyvänsä olomuodossa. Kaiken olemassaolon täydellistä epämielekkyyttä. Mikään ei ole mielipuolista tai banaalia tai rasittavaa tai naiivia, koska mikään ei enää päde. Näkökentän edestä saattaa mennä jäniksenmuotoisen pehmolelun hahmo. Se olisi varmasti maailman käsittämättömin asia, jos se olisi.
Yksi niistä asioista, jotka eivät näemmä auta minua nukahtamaan kesäisin: öinen kirjoittaminen.
|
toukokuu 1., 2009
08:37 pm
Malcolm Lowryn Under the Volcano hylättiin ainakin 12 kertaa.
|
huhtikuu 22., 2009
06:50 pm - En halua hävitä vertailuindeksilleni
Hän sanoi, että runous muodostaa sisällöllisesti monimuotoisen, mutta liiketoimintamielessä haastavan niche-markkinan, jolla ei päästä edes nollakatteisiin. Lyriikan penetraatioaste on matala jopa kirjallisuuden suurkuluttajien keskuudessa, mikä johtuu siitä, että lyriikan sisääntulokynnys asiakasrajapinnassa on korkea ja läpäisykyky mediassa heikko.
Tommi Melender: Kunnian mies (2007)
Hyvä sitaatti siinäkin mielessä, että kirjallisuutta tuntevalle päivänselvä asia on yhtäkkiä pöydällä myös liikemaailman kielellä. Leikkaus on oikeastaan aika tolkuton; ajatella että joku salkunhoitaja miettisi ja jäsentäisi yhtäkkiä runouden markkinoita. Tilanne ei varmasti olisi mieluinen kummallekaan osapuolelle. Runoilijat eivät pidä rahamiehiä ihmisinä (tai vastaavasti he ovat liiankin inhimillisiä, spartalaisia apinoita, kulttuurin pehmeitä arvoja hyväkseen käyttäviä darwinistisia kyborgeja jne) eivätkä varmasti odotakaan rahamiesten ymmärtävän taiteesta mitään (mikä on väistämättä totta), rahamiehille runoilijat puolestaan ovat painolastia ja järjestelmän hapertuneita osia.
Syy siihen, miksi luen Melenderin kirjaa ja jopa pidän siitä liittyy tällaisiin leikkauksiin. En tarkoita mitään kirjallisia keinoja, jotka törmäyttäisivät asioita ja loisivat uuden merkityksen tai näkökulman, vaan yksinkertaisesti teoksen hahmojen näkemyseroja jyrkässä suhteessa esimerkiksi omaani ja älymystöpiireissä vallitseviin; henkilöhahmot ovat varainhoitoyhtiön miehiä, mikä varmasti jo kertoo tästä kuilusta kaiken tarpeellisen.
Hauska sivupiirre ja samalla mahdollisesti se seikka, joka ylipäänsä nostaa kirjan mainitsemisen arvoiseksi on Melenderin (tarpeeksi) hyvä sormituntuma kulttuurin pulssista. Tämä näkyy yksityiskohtina, jotka herättävät metamiehen mielenkiinnon. Päähenkilö esimerkiksi tuntee Adornon ja Horkheimerin työn, mutta ylenkatsoo sitä ja sohaisee samalla vasemmistointelligenttimeemiin. Mitään ei tarjota tilalle ja monetaarisysteemin paremmuus otetaan annettuna, mutta silti kiinnostuin heti.
Hieman samalla tavalla muutamat muut kirjan rahamiehet ovat jossain mielessä demonimaisen hyvin kärryillä ihmsityypeistä ja kulttuurimeemeistä, mitä on tietenkin hankala mieltää realistiseksi; sijoituskonsultitko voisivat tiedostaa tuollaisia asioita? Ja jos voivat, miksi vitussa he sitten ovat edelleen sijoituskonsultteja? Nämä rahamiehet ovat Tekijän vahvistamia, Tekijä on antanut heille pistoksia. He pelaavat shakkiaan tietokoneen avustukella. Vielä parempi olisi viite Deleuzeen tai erityisesti Žižekiin, koska jälkimmäinen on tällä hetkellä monessa yhteiskunnasta vieraantumisen piirissä kuuminta hottia.
Sillä mikä voisikaan olla vasemmistoälykön mielestä pahempaa kuin se, että joku ottaa haltuun hänen obskyyrin kotijumalansa ja vielä halveeraa tätä juuri sillä samalla kapitalismilla, jota kotijumala kritisoi. Eikä edes mitenkään älykkäästi tai nokkelasti, tai oikeastaan ollenkaan: riittää kun jokin saastainen mainitsee nimen. Näin nämä jutut tuntuvat toimivan. Tällainen yliviivaus- ja torppaussysteemi näyttäytyy väistämättä korttipakkana, jonka korttien arvot läpikäyvät sesonkeja. Ajatussysteemin ylitse ajaa toinen ajatussysteemi, jos sen eteen vain jaksetaan tehdä ajatustyötä. Meemin ylitsee ajaa toinen meemi, kunhan meemi kalibroidaan ja estetisoidaan oikein.
Viimeistään tässä vaiheessa touhu alkaa mennä kirjallisten tai retoristen apparaattien virittelyksi, enkä nyt oikein saa kirjoitettua ajatustani loppuun. Tavallaan Melenderin kirjaa on kritiikeissä "luettu väärin". Siinä on mielestäni kysymys yksinomaan siitä, mitä vasemmistoajattelulle voidaan heittää vastapalloon ja miten painavin perustein. Se, ovatko romaanin hahmot moraalittomia, ällöttäviä, kylmiä tai vertauskuvallisia on yhdentekevää. Samoin se, onko kirjassa tarina, opetus tai ylipäänsä juoni. Se on taiteilijan yritys rakentaa kapitalistisen petoeläimen malli pehmeälle humanistille tai arvokkuuteen uskovalle yhteiskuntatieteilijälle. Varsinaiset petoeläimet eivät lue Kunnian miestä, eivätkä ylipäänsä kirjoja, koska heidän ei tarvitse ja koska he ovat immuuneja taiteelle.
|
huhtikuu 21., 2009
01:52 am
J.G. Ballard on kuollut.
Ballard kirjoitti joskus jossain, muistaakseni jonkin romaaninsa jälkisanoissa, että ainoa nykyihmisen tilaa merkittävästi käsittelemään pystyvä kirjallisuuden laji on science fiction. Siitä en tiedä, mutta ainakin autokolarifetisismeistä kertova Crash kuuluu jokaisen biomekanoidin yleissivistykseen.
|
huhtikuu 19., 2009
10:30 pm - Kustantajat
Samuel Beckettin Murphy hylättiin 52 kertaa.
James Joycen Dubliners hylättiin 22 kertaa.
Robert Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance hylättiin 121 kertaa.
Richard Bachin Jonathan Livingston Seagull hylättiin 18 kertaa.
Margareth Mitchellin Gone With the Wind hylättiin 38 kertaa.
Stephen Kingin Carrie hylättiin 30 kertaa.
Frank Herbertin Dune hylättiin 23 kertaa.
Vladimir Nabokovin Lolita hylättiin 4 kertaa, minkä jälkeen ranskalainen pornopaino julkaisi sen.
William Goldingin Lord of the Flies hylättiin 20 kertaa.
J.P. Downleavyn The Ginger Man hylättiin 36 kertaa.
Anne Frankin päiväkirja hylättiin 15 kertaa.
ee cummingsin The Enormous Room hylättiin 15 kertaa.
J.K. Rowlingin Harry Potter and the Philosopher's Stone hylättiin 12 kertaa.
Malcolm Lowryn Under the Volcano hylättiin ainakin 12 kertaa.
ja David Marksonin Wittgenstein's Mistress hylättiin 54 kertaa.
|
maaliskuu 19., 2009
maaliskuu 12., 2009
06:23 pm
Jotain tällaista olen odotellutkin.
|
maaliskuu 3., 2009
01:36 am
David Foster Wallacen kesken jäänyt romaanikäsikirjoitus julkaistaan ensi vuonna. Tämä selviää New Yorkerin pitkästä DFW-esseestä, jossa valotetaan DFW:n viimeisiä aikoja, mutta myös aiempien kirjojen tekemistä.
From 1997 on, Wallace worked on a third novel, which he never finished—the “Long Thing,” as he referred to it with Michael Pietsch. His drafts, which his wife found in their garage after his death, amount to several hundred thousand words, and tell of a group of employees at an Internal Revenue Service center in Illinois, and how they deal with the tediousness of their work. The partial manuscript—which Little, Brown plans to publish next year—expands on the virtues of mindfulness and sustained concentration. Properly handled, boredom can be an antidote to our national dependence on entertainment, the book suggests.
&
Franzen says of Wallace, “There was a certain kind of effulgent writing that he just wasn’t interested in doing anymore.” In the new novel, a character comments, “Maybe dullness is associated with psychic pain, because something that’s dull or opaque fails to provide enough stimulation to distract people from some other, deeper type of pain that is always there, if only in an ambient low-level way, and which most of us spend nearly all our time and energy trying to distract ourselves from.
|
tammikuu 27., 2009
11:17 pm
John Updike on kuollut.
Sinänsä tämän pitäisi varmaan koskettaa minua enemmän, koska jenkkipostmodernismi on ensisijainen kiinnostuksenalueeni, mutta totuuden nimissä en ole lukenut riviäkään Updikeä. Minulla on toki joitain niistä miljoonista Rabbit-kirjoista hyllyssä, mutta luultavasti aikani ei tule koskaan riittämään niille.
Tällä hetkellä luen Neal Stephensonin kohtalaisen viihdyttävää Cryptonomiconia, joka osittain tuplaa huvittavalla tavalla Andrew Hodgesin Alan Turing -elämäkertaa. Välillä tuntuu aivan siltä kuin lukisi fiktioksi muunneltua biografiapastissia, maalailua Enigma-koodin ja kryptoanalyysin ympärillä hääräämisestä. Yksi päähenkilöistäkin sattuu olemaan "vähän omituinen" matematiikkanero, joka ajautuu koodinmurtajana armeijan palvelukseen ja on lopulta turvaluokitukseltaan Winston Churchillin tasolla. Toisaalta hän ei ole masentunut eikä homo. Eräänlainen Turing-projektio, silti. Myös "itse" Alan Turing vilahtelee romaanissa sivuhahmona, päähenkilön hyvänä ystävänä. Päähenkilöitä on tietenkin useampia ja monissa eri aikatasoissa, kuten postmodernissa tiiliskiviromaanissa kuuluu olla.
1200-sivuinen, ilmestyessään 90-luvun lopulla maasta taivaisiin ylistetty sota/hakkeri/koodinmurto/aarteenmetsästysromaani on Infinite Jestin jälkeen luettuna kuin paisunutta harlekiinia. Eikä Stephenson ole edes erityisen huono kirjoittaja. DFW vain oli yksinkertaisesti niin jäätävän hyvä.
Kirjaan liittyy myös hauska, halpispokkaripainoksesta johtuva ulkoinen tekijä: sormella kevyestikin painaessa muste tahraa sormet, sivut haisevat karmealta ja paperin yleisväri on haaleanharmaa. Aina kirjaa lukiessani siis todella likaan käteni. Muutenkaan 1200 sivun ahtaminen taskukirjakokoon ei ole kaikkein välkyimpiä ideoita lukumukavuuden kannalta.
|
tammikuu 18., 2009
07:34 pm
"Ei enää ole mitään salaisuuksia, ei ole enää mitään, mitä kätkeä. Meistä itsestämme on tullut salaisuus, me olemme kätkeytyneet, vaikka kaiken sen mitä teemme, teemme keskellä päivää, kirkkaassa päivänvalossa. Tämä on täysin vastakkaista "kirottujen" romantiikalle. Me olemme maalanneet itsemme maailman väreillä. Lawrence tuomitsi "likaisiin pikku salaisuuksiin" kohdistuvan vimman, joka läpäisee koko ranskalaisen kirjallisuuden. Romaanihenkilöillä ja tekijöillä on aina joku pikku salaisuus, mikä vain ruokkii tulkitsemisen vimmaa. Kaiken täytyy aina muistuttaa jotain muuta, saada ajattelemaan jotain muuta. Me muistamme Oidipuksen likaisen pikku salaisuuden, emme muista häntä Kolonoksessa, paon viivalla ei-havaittavaksi muuttuneena ja identtisenä elävän suuren salaisuuden kanssa. Suuri salaisuus on se, ettei enää ole mitään salattavaa, eikä kukaan voi siis enää tuntea sinua. Kaikkialla on salaisuus eikä mitään sanottavaa. Sen jälkeen, kun "merkitsijä" keksittiin, asiat eivät enää ole loksahtaneet paikoilleen. Sen sijaan, että tulkittaisiin kieltä, se on nyt asettunut tulkitsemaan meitä, ja se tulkitsee myös itsensä. Merkitsevyys ja tulkittavuus ovat maan kaksi sairautta, papin ja despootin pari. Merkitsijä on se pikku salaisuus, joka ei koskaan lakkaa pyörimästä isi-äidin ympärillä. Me saamme itsemme ilmiantamaan itsemme, tekemään itsestämme salaperäisiä, vaiteliaita, yllämme leijuu "katsokaa kuinka salaisuus meitä painaakaan" -ilmapiiri. Piikki lihassa. Pikku salaisuus palautuu yleensä surullisen narsistiseen ja nöyrään itsetyydytykseen: fantasma!"
Gilles Deleuze: "Angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaisuudesta osa 1", Haastatteluja. Tutkijaliitto 2005, Helsinki
Vaikka Deleuze onkin tässä kyseenomaisessa lainauksessa vähän turhankin ponteva ja käyttää jostain syystä edelleen (no okei, kai tuo joskus 70-luvulla kirjoitettiin, Ranska on Ranska on Ranska) sellaisia sanoja kuin "pappi" ja "despootti", on sanoissaan vinha perä.
|
tammikuu 2., 2009
05:18 pm - Lisäys
Kirjoittelin tuohon aikaisempaan listaentryyni jokaisesta vuonna 2008 lukemastani kirjasta turinaa ja lisäsin "suositustähtiä".
|
tammikuu 1., 2009
09:32 pm - Listat 2008
En päässyt tänäkään vuonna eroon listaamismaniastani, mikä kertoo omaa kieltään siitä, että tunnun keräävän edelleen pääomaa sen sijaan että tekisin mitään ex tempore tai jonkinlaisesta hetken riemusta.
Kirjoja luin, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin vuonna 2007, itse asiassa hyvin vähän, mutta toisaalta joukossa oli useita hienoja teoksia. Niin kirja- kuin elokuvalistassakin on tietenkin mukana myös teokset, jotka olen lukenut/katsonut ennenkin. Järjestys on kronologinen.
[Lisäys] Nyt listassa on myös turinaa kirjoista, tähdellä merkityt kannattaa erityisesti tsekata.
Elokuvia katsoin sen sijaan suunnilleen samaa vuosivauhtia kuin edellisvuosinakin, tällä kertaa 186 (tai ehkä 184, muutaman katsoin useampaan kertaan). Elokuvalistaa katsoessani tosin hieman hävettää, sen verran rankalla prosentilla siinä on puhdasta kuraa. Tämä johtuu siitä, että "oikeita" elokuvia on noin viisinkertaisesti vaikeampi lähteä katsomaan, sillä usein tietää etukäteen, että nyt on tulossa jotain, joka saa minut kokemaan tunteita ja tiloja, luultavasti hankalia ja ahdistaviakin. Erityisesti kotona, asia olisi toinen jos kiertäisin elokuvafestivaaleja (mitä en tee) tai asuisin Orionin lähellä.
Huomasin kuitenkin, että nyt vuoden 2008 aikana viimeistään "kotoisuusaspekti" alkoi taittua; vaikka kasvoin Hollywood-kuonan parissa ja vaikka sen ääreen asettuminen on aina helppoa ja jotenkin luontevaa, tuntuvat Hollywood-elokuvat jatkuvasti entistä tyhjemmiltä ja jotenkin vahingollisilta. Toisaalta huomaan katsovani lähinnä seikkailu/toiminta/scifi/sarjakuvaelokuvia, koska siitä kehityksestä haluan jostain syystä pysyä kärryllä. Täysin yhdentekevää minulle on sen sijaan, mitä Hollywoodissa tehdään draaman tai romantiikan saralla; tunnetusti usalaiset tekevät paljon "parempaa" tehostepopkornia kuin draamaa. Poikkeuksena tietenkin ns. Sundance-elokuvat, nuo vasemmisto-oudot ja nukkavierut indie-elokuvat, jotka uppoavat tiettyyn ainekseen kuin renkipoika entiseen piikatyttöön. Esim. Juno.
Ymppään tässä listaukseen mukaan riemuksenne ja iloksenne tähdet yhdestä kolmeen, missä yksi tähti on jotakuinkin "luonnonvarojen sekä ajan hukkausta / tyhjää tunnetta aiheuttava", kaksi tähteä "motivoitu" ja kolme tähteä "erinoimainen".
|
|
|
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
neliapina päiväkirjaa