√.S. Luoma-aho (neliapina) wrote,
√.S. Luoma-aho
neliapina

runot & niin & näin

niin & näin -lehden uusimman numeron (4/2005) teemana on runous. Tämä on sopivaa, koska miellän tämänhetkisen kotimaisen runouden  muutamat piirteet melko läheisesti filosofiaa päältäviksi. Silti lehdessä Jarkko Tontti kirjoittaa (lyhyesti ja kärjistäen, mutta melko osuvasti), että runoilijoiden ja filosofien suhteet ovat tulehtuneet: loogisanalyytikot kavahtavat runokielen hämäryyttä ja epätarkkuutta, runoilijat puolestaan vihaavat eksaktiutta ja rakastavat epätarkkuutta. Stereotypiat ovat stereotypioita tietysti siksi, koska ne ovat alun perin olleet ainakin jossain määrin paikkansapitäviä. Toki minäkin vielä lukioajan humanismipuuskissani (okei, myönnetään, vielä vuosikin sitten) kammoksuin logiikkaa ja analyyttistä filosofiaa, ihan jo luultavasti siksi, koska "vihasin" luonnontieteitä. Totuudessa antipatiani takana tuskin oli mitään maailmankatsomuksellista, olinpahan vain kammottavan huono luonnontieteissä ja tunnetusti laiska tekemään asian eteen mitään.

Tontti ottaa esille perinteisen "mannermainen filosofia on ainoa runofilosofia" -päätelmän, onhan tämä "humanismifilosofian" suunta Nietzschestä Derridaan melkoista abstraktia oksennusta, eräänlaista monitulkintaista runoutta itsekin. Minä en kyllä onnistu enää nykyään tällaista jakoa näkemään, ainakaan uuden aallon nuorista runoilijoista puhuttaessa. Itse ainakin olen viime aikoina kiinnostunut nimenomaan kielifilosofiasta ja logiikasta (vaikka en päässyt edes logiikan perusteita lävitse) kaiken sen huurun vastapainoksi, johon kirjallisuudenopiskelijana törmää. Wittgenstein oli mielestäni kovempi jätkä kuin Barthes ja Derrida yhteensä, vaikka en tajuakaan Wittgensteinin teoksista mitään.

Toisessa tekstissään Tontti kommentoi Olli Sinivaaran Helsingin Poetiikkakonferenssissa pitämää alustusta. En ole täysin varma, onko seuraava Sinivaaran vaiko Tontin huomio (Sinivaaran alustus on pitkä ja minä olen väsynyt, en jaksa tarkistaa) mutta siinä on kyse keskeisistä asioista:

"Kieli ja kirjallisuus alkavat kehittyä kohti läpeensä outoa singulariteettia ja tunnistamatonta muminaa, jota nykyrunoudessa on niin paljon, että on oikeutettua kutsua sitä valtavirraksi. Eurooppalainen, nyt jo muinainen dadaismi, surrealismi, ns. konerunous ja yhdysvaltalainen L-A-N-G-U-A-G-E -runous selvimpinä esimerkkeinä.

Väitän, että vastarintarunouden, jos sellaista on tai voi olla, pitää nimenomaisesti ja tietoisesti vastustaa tätä kliseeksi muuttunutta lähtökohtaa.

Miksikö? Siksi että se perustuu tappiomielialaan ja liioitteluun. Kutsukaamme sitä nietzscheläis-derridalaiseksi virhepäätelmäksi. Se menee jotakuinkin näin: Koska täydellinen kommunikaatio ja toisen ihmisen tai tekstin ymmärtäminen on mahdotonta, on kaikki ymmärtäminen mahdotonta. Vaikutelmani on, että monet nykyrunoilijat, ehkä ulkomailla useammin kuin Suomessa, ovat ottaneet tehtäväkseen manifestoida tätä kulttuurifilosofista aikalaisuskomusta."


Tavallaan Tontti (Sinivaara?) on oikeassa kaikessa mitä sanoo. Minun ajattelussani mumina ja kommunikaation olemattomuus ovat jo valtavirtaa ja kliseitä. Ne ovat peruslähtökohtia. Mutta jos katsoo Suomessa julkaistua uutta runoutta, näitä keinoja kunnolla hyväkseen käyttävään runouteen törmää vielä kohtalaisen harvoin. Ehkä tosiaan ulkomailla enemmän. Jos tämä kirjoitus- ja ajattelutapa yleistyy normiksi ei minulla ole valittamista, koska ainakin toistaiseksi se on kiinnostavampi kuin se modernistisen keskeislyriikan ja harsoisen proosarunouden kuoppa, jossa muutoin olemme mönkineet. Ideologisesti tai moraalisesti minun on vaikea huolestua, koska on ilmiselvää, että keskimäärin me kaikki ymmärrämme toisiamme aivan tarpeeksi tullaksemme toimeen. Vierauttaminen, kommunikaation katkonaisuus, mumina, konerunous, cut-up, flarf, google-runous...nämä eivät ole leipää jota syömme, vaan keinoja tehdä taiteesta ja elämästä mielenkiintoisempaa. Ne ovat ajatusrakennelmia ja erilaisten teorioiden verkostoja, joilla konventiosta tarpeekseen saaneet ihmiset koettavat keksiä itselleen syitä elää.

Kun minä vuosi sitten hurahdin Juhana Vähäsen Cantorin pölyä -esikoiseen, ei se johtunut ainakaan itseni kohdalla mistään selkeästä agendasta ja filosofiasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että Vähänen kirjoitti minua kummastuttavalla, kiinnostavalla, stimuloivalla ja koskettavalla tavalla. Sitä aiemmin olin pitänyt lähinnä Saarikoskesta, Mannerista ja Haavikosta - ikonisista hahmoista, joiden suosion takasi värikäs persoonallisuus ja kahden ensimmäisen kohdalla jonkinlainen hahmomytologia. Saarikoskessa kiinnostavaa oli, kumma kyllä, hänen oma elämänsä (olen aina pitänyt Saarikosken päiväkirjoista ja autobiografisista proosateoksista enemmän kuin hänen runoistaan). Se ruokki romanttista runoilijamyyttiä ja ahdistusta. Jos minä masennuin, saatoin lohduttaa itseäni sillä, että "ahdistuneita olivat Manner ja Saarikoskikin ja ne olivat sentään suuria neroja!"

Kun nyt parin vuoden jälkeen luen noita runoja, huomaan ettei niissä mitään kovin kummallista ole, tuskin oli silloin innostusaikoinakaan. Tekijöidensä myyttiset hahmot saivat kannateltua heidän kirjojaankin; nuori kaihosielu totesi, että pakko näiden kirjojen on olla hyviä, vaikken minä ehkä näistä mitään irti saakaan. Kun sitten nykyinen runous koettaa siipiään jokseenkin samoin metodein, ei tuskin ole yllätys, että tuulilasiinhan sitä levitään kuin lokin paska. Nämä runoilijat ovat nuoria opiskelijoita tai tutkijoita tai kynäilijöitä, jotka saavat vähän palkkaa ja jotka kirjoittavat geneerisesti. He eivät tietenkään ole sen kummoisempia ihmisiä kuin naapurisikaan. Eivätkä olleet entisaikojenkaan poeetat, mutta Myth-Maker-1960s -koneen algoritmin voima on sen verran mahtava, etteivät nykyiset pärjää hahmoina mitenkään jollekin Haavikolle saati sitten Tsaarikoskelle. Niinpä keskeislyriikan ja wanhan kierrättämisen taustalta katosi se kantava biografistinen voima, enkä pystynyt lukemaan uusista runoilijoista yhtäkään, koska heidän metodinsa, sanomansa ja tekemisensä eivät koskettaneet minua millään tavalla.

Olin jo menettää toivoni runojen lukijana (kirjoittaa niitä silti aioin, koska pitkäjänteisyyteni ei riitä proosaan), kunnes sitten tuli tuo Vähäsen kokoelma ja se toimi oitis. Ei siitä ole välttämättä kuin puolet hyvää kamaa ja loput turhankin hajoavaa entropiaa, mutta vähitellen löysin sitten myös Teemu Mannisen, Aki Salmelan, Leevi Lehdon, Anselm Hollon, Kari Aronpuron ja muutamia ulkomaisiakin mestareita. Minun estetiikalleni oli sittenkin jakajia! En sano, ettäkö pitäisin varauksetta kaikesta heidän tekemisistään. En läheskään aina. En ole vieläkään mitenkään suuri runouden lukija. Harvemmin minä siitä suuria elämyksiä saan. Intressini ovat kirjoittamisen puolella. Mutta minä ymmärrän heitä. Osaan samastua heidän lähtökohtiinsa ja kunnioittaa heidän filosofiaansa. Kumma kyllä, se tuntuu hyvältä. Ja millainen individualisti kuin minäkin luulin olevani!

Entä miten tämä liittyy Tontin sanomisiin? Ehkä siten, että tietynlaisen kielikoodauksen levittäminen ei välttämättä ole tarkoitushakuista. Pikemminkin vertaisin näiden vaikutteiden leviämistä evoluutioon; ne ovat välttämättömiä ja ohimeneviä virtauksia tiellä kohti auringon sammumista, ekokatastrofia, toisia planeettoja tai transsendessia. Susan Blackmore sanoisi, että ne ovat pelkkiä meemejä, jotka kilpailevat aivojemme kapasiteetista ja eturivipaikoista. Toiset meemit ovat vahvempia kuin toiset. Tontti peräänkuuluttaa kielen eri tapojen tutkimista ja penkomista, aina uusien tapojen etsimistä. Mitä muuta kuin näitä asioita puolustamani runonäkemykset ovat?

Tontin mielestä runouden ensisijainen tehtävä tuntuu olevan kommunikaatio, selkeä viestin välittäminen toiselle mahdollisimman ekologisesti ja kuulaasti. Minun mielestäni runous on itsenäinen järjestelmä, oma kielensä, jossa muuttujan paikan ottaa lukija. Naulataanko minut ristiin, jos väitän että lukija ei ole välttämätön, eikä loppujen lopuksi enää tekijäkään? Luultavasti, koska sanomisessani ei ole mitään järkeä. Se vain tuntuu oikealta. Yhtälön tuloksena syntyy joka tapauksessa lukematon määrä erilaisia reaktioketjuja. En ymmärrä, miksei mumina voisi olla kaikkein kirkkainta kieltä. Jospa ensimmäinen askel kohti telepatiaa onkin juuri mumina?


Tags: runous
Subscribe

  • Dialogeja

    Facebookin kautta tuli ilmi uusi hauska dialogiblogi, jossa ruoditaan kirjallisuutta rupattelevaan sävyyn. Pääpaino on ainakin…

  • Uunoohdettu helmi

    Voi olla, että Mikael Bryggerin melko lailla huomiota vaille jätetty esikoiskokoelma Emily on ollut Nokturnosta luettavissa jo…

  • Parnasson juttuun liittyyen

    Aksu laatuvalvoo Parnasson Jyväskylä-juttua, tällä kertaa hieman tyytyväisempänä. Myös Keskisuomalaisen…

  • Post a new comment

    Error

    default userpic
    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 6 comments